torstai 29. lokakuuta 2015

Kun elämä ei mene niinkuin elokuvissa - totuus au paireudestani

En ollut varma halusinko kertoa viime aikaisia tapahtumia jokaikiselle siellä ruutujen toisella puolella. Mutta monen viikon harkintojen jälkeen ajattelin, että haluan pysyä rehellisenä itselleni sekä muille. Yleensä ihmiset haluavat puhua vain niistä positiivista asioista elämissään, eikä kukaan halua tuntea itseään epäonnistujaksi. Mutta niinkuin otsikko sanoo - elämä ei mene aina niinkuin elokuvissa ja tässä on minun tarinani.

Tiedän, että moni (myös hyvin läheiset ihmiset elämässäni) epäili, että tulisin Irlannista takaisin Suomeen maitojunalla. Että minusta ei olisi tähän. Että minusta ei olisi au pairiksi. Tämän hetkinen tilanne on niin hasardi, niin outo, että en edes tiedä kuka oli oikeassa. Sen tiedän, että olen edelleen Irlannissa ja täältä en vähällä aio lähteä.

Kun ensimmäiset kuukaudet olivat vierähtäneet Kavanaghin perheen kanssa tunsin oloni petetyksi. Perhe oli hyvin kylmä, ei yhtään niin lämminhenkinen mihin olin tottunut Suomessa. Isä oli hyvin temperamenttinen ja usein huusi minulle ja kohteli minua kuin olisin yksi hänen 4-vuotiaistaan. Äiti taas vaikutti olevan hyvin tossun alla toistelemalla lauseita kuten "Yes, boss" miehelleen ja kun isä ärjähti joko lapsille, äidille tai minulle, äiti tuijotti hiljaa lattiaa. Suoraan sanottuna, mua pelotti joka päivä.

Lapsien kanssa oli ihanaa. Vaikka kulttuurishokki oli aika paha lapsien kasvattamisen suhteen, kuukauden jälkeen tunsin pärjääväni. Talo tuntui kodilta kun olin lapsien kanssa ja rakastin sitä tunnetta kun lapset juoksivat luokseni huutaen "Helmi! Helmi!" ja esittelivät piirroksiaan tai vain hyppäsivät syliin. Mutta kun perheen isä astui huoneeseen, kaikki kylmeni. Tuntui, että minun piti olla kokoajan varpaisillani. Jos lähtisin kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista pystyisin varmaan kirjoittamaan kirjan. Mutta summa summarum: talossa ahdisti ja halusin joka ilta lähteä pois joko sitten lenkille koiran kanssa tai oluelle muiden au pairien kanssa.

Mutta siinä se ongelma sitten olikin. Dinglessä ja lähiseuduilla oli vain kourallinen au paireja, jotka usein olivat vapaa-ajallani töissä tai sitten viihtyivät niin hyvin perheidensä kanssa tai omissa oloissaan etteivät he usein tahtoneet mennä mihinkään. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Puhuin useamman kaverin ja toisien au pairien kanssa tilanteestani ja olen hyvin kiitollinen heidän tuestaan ja ohjeistaan. Tein luultavimmin silti väärän päätöksen.

Ainoat ongelmat eivät olleet isä ja hiljainen Dingle, vaan myös epäoikeudenmukaisuus perheen sisällä. Aluksi luvattiin, että ovat hyvin reiluja ja au pair tuntee olonsa perheenjäseneksi, mutta ei. Eivät olleet, enkä tuntenut. Useimmiten kohtelivat minua kuin olisin vain työntekijä tai orja. Jos pyysin palvelusta, äiti sanoi empien, että "kyllä kai se käy", johon perheen isä päätti puuttua huutamalla "kävele, pyöräile tai ota taksi".

Tunsin perheen isän jo niin hyvin, että minua pelotti ajatus siitä mitä tapahtuisi kun kertoisin perheelle, että en halua enää olla heidän au pairinsa. Päätin jo aiemmin, että aion sanoa heille vain, että Dingle on liian pieni minulle ja että haluan isompaan kaupunkiin kuten Corkkiin. En halunnut loukata heidän tunteitaan, mutta myös halusin pysyä hyvissä väleissä jos tarve tulisi saada suosituksia muihin perheisiin. Joten viime viikon keskiviikkona pyysin perheen äitiä juttelemaan kanssani kahdestaan olohuoneeseen ja kerroin, että olen liian yksinäinen Dinglessä ja haluan etsiä uuden perheen. Kerroin myös hänelle, että tein jo AuPairWorldiin uuden profiilin, mutta en ole tehnyt mitään sopimuksia vielä muiden perheiden kanssa, koska en halunnut toimia heidän selkiensä takana. Perheen äiti oli hyvin ymmärtäväinen, mutta tietenkin myös surullinen ja ahdistunut, koska nyt heidän täytyi aloittaa uuden au pairin etsiminen.

Seuraavana päivänä perheen isä ei sanonut sanaakaan mulle (paitsi illalla kun lapset olivat nukkumassa ja hän päätti hyökätä mun kimppuuni haukkumalla mut aivan pystyyn kuinka paska ihminen oon) ja seuraavat päivät sen jälkeen hänen suustaan ei tullut yhtään pyyntöä tai kiitosta. Pelkästään kiroilua ja käskyjä. Tuolloin tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen sanoessani, että en halua enää olla osa heidän perhettään. Eivät tainneet ymmärtää, että mäkin olen ihminen. Mullakin on tunteet.

Viime viikon perjantaina lähdin Killarneyhin ja sunnuntaina jatkoin Corkkiin, koska tämä viikko oli minulle luvattu lomaviikoksi. Olimme puhuneet perheen äidin kanssa, että olisin heillä vielä ehkä marras-joulukuuhun, kunhan he ensin löytäisivät uuden au pairin ja minä uuden perheen. Kumpikaan ei jättäisi toista pulaan. Mutta kuinka ollakkaan, sain heiltä SÄHKÖPOSTIN viime maanantaina, jossa he kiittivät minua ajastani heidän perheessään ja käskivät tulemaan hakemaan tavarani Dinglestä torstaihin mennessä, koska ovat löytäneet uuden au pairin. (Tietona, että Corkista Dingleen on jo pelkästään autolla kolmen tunnin matka.) Kaiken maailman sähläyksien jälkeen sain kun sainkin tavarani tänne Corkkiin tänään, mutta tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan.

Olen erittäin kiitollinen tällä hetkellä sillä mulla on katto pään päällä siihen asti kunnes löydän suuntani. Oli se sitten uusi perhe, uusi työpaikka tai matka takaisin Suomeen. Olen kiitollinen, että irlantilaiset ovat suurimmaksi osaksi välittäviä ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät jätä hukassa olevaa suomalaista tyttöä pulaan. Ja sen tiedän, että tän piti olla mun vuoteni lempimaassani, enkä helpolla aio sitä hylätä!

20 kommenttia:

  1. Tosi kurja kuulla, miten sulla kävi! Aina ei tosiaan mene kuten elokuvissa ja musta on tosi hienoa ja rohkeaa, että päätit kertoa siitäkin :) Tsemppiä tosi, tosi paljon sinne ja toivottavasti sun vuosi lähtee vielä nousukiitoon, millä tavalla sitten tahansa. Sulla on tosi hyvä asenne, kun et aio luovuttaa ihan hevillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos erittäin paljon! Aivan järkyttävän ihanaa lukea positiivisa kommentteja asiaan liittyen. Se antaa yllättävän paljon voimaa! :)

      Poista
  2. Voi ei... :( En jotenkin pysty edes kuvittelemaan, miten kamalalta susta tuntuu. Mulla on vähä päinvastainen tilanne: vanhemmat on maailman ihanimpia, mutta lapsi ei voi sietää mua ja haukkuu ja komentelee mua miten huvittaa. Sun tilanne on kuitenkin niin paljon rankempi, että toivon tosi kovasti, että sä löydät vielä kunnollisen aupairperheen.

    Tsemppiä!!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin toivotaan! Kiitos paljon! :)

      Mutta onhan toikin tosi hirveetä, kun au pairin työ kuitenkin on olla tekemisissä lapsien kanssa. Ootko puhunut vanhempien kanssa? Mieti oikeesti ootko 100% onnellinen tossa tilanteessa ja tiedän kokemuksesta, että se on tosi vaikeaa hypätä tuntemattomaan. Mutta parempi olla onnellinen, kuin ahdistunut. Uskon, että jokaiselle on kuitenkin jossain se täydellinen perhe odottamassa. Tsemppiä myös sinne! :)

      Poista
  3. En tiiä mitä muuta sanoa, ku, että TSEMPPIÄ <3 Varmasti oli oikee päätös lähtee, ja asiat kyllä järjestyy jollain tavalla vaikka tuntuis, että on ihan hukassa. Toivottavasti ne järjestyy pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS! <3 Näin toivotaan! Pitää vaan pitää leuka pystyssä matkalla kohti tuntematonta. Onneksi uskon, että kaikki tapahtuu syystä, muuten tästä olisi varmasti erittäin vaikeaa päästä eteenpäin.

      Poista
  4. Auts! :/ En oikeesti ymmärrä, mikä saa jotkut toimimaan tällä tavalla!
    Toivottavasti löydät uuden perheen tai keksit jotain muuta mieluisaa! Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo en mäkään! Kun se isä huusi ja möykkäsi mulle sen jälkeen kun olin ilmoittanut, että haluan vaihtaa perhettä oli aivan järkyttävää. Rupesin itkemään ja hän vain huusi, että lopeta toi näytteleminen, sun kyyneleet ei muhun tehoa! En voi ymmärtää miten ketään voi olla noin ilkeä. Kenellekkään.

      Näin toivotaan. Kiitos! :)

      Poista
  5. Tsemmppii paljon, kyl selviit!:)

    VastaaPoista
  6. Hyi kamala ihan hirvee tilanne!! :( tsemppiä paljon!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on kyllä, mutta yritän pysyä positiivisena. Kiitos paljon! :)

      Poista
  7. Hei Helmi! Mä olen todella pahoillani sun puolesta! Uskon kuitenkin, että teit aivan oikean päätöksen, kun lähdit pois perheestä! Mielestäni kenelläkään ei ole mitään oikeutta kohdella ketään noin ilkeästi ja se perhe ei ansainnut sua au pairikseen! Tiedän omasta kokemuksesta millaista on olla au pairina ja ymmärrän miten raskaita huonot kokemukset perheen kanssa voivat olla. Toivon, että löydät pian paremman perheen tai työn, mutta haluan myös painottaa sitä, että jos tuntuu liian raskaalta, niin aina voi tulla sieltä kotiinkin. Au pairiksi voi lähteä sitten helposti uudestaankin, kun on ensin keräillyt taas voimia! :) Uskon, että kaikki kääntyy vielä parhain päin! Onnea ja voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä, Maria! Helpottaa tosi paljon kun lukee ymmärtäviä ja kannustavia kommentteja ihmisiltä. Harmittaa tosiaan kun nyt tuntuu olevan niin huono maku suussa au paireudesta, että en tiedä mitä tekisin. Helpointahan se olisi etsiä uusi perhe tai vain lähteä takaisin Suomeen, mutta tällä hetkellä en näe tulevaisuuttani kummassakaan suunnassa. Toivotaan, että kaikki järjestyy. Kiitos paljon! :)

      Poista
  8. Hemmaus<3
    Kirjottelin sulle eilen pitkän kommentin, mut se ei näköjään tullu :( uus yritys!
    First of all, I feel you! Been there... Vaikka paska fiilis nyt onkin, ni muista et oot tehny parhaas ja yrittäny kaikkes, enempään ei kenenkään tarvii pystyy!
    Oli tosi tylysti sun perheeltä vaan ilmottaa sähköpostilla(!!) et tuu hakee tavarat, löydettiin uus aupair. Toisaalta onneks sun ei tarvinnu jäädä sinne asumaan enää pidemmäks aikaa. Flashback vuoteen 2010: muistan et se viikko mun perhees sen jälkeen ku ne oli ilmottanu et tää oli täs, ja odotin et mun lento Suomeen lähtee, oli ihan hirvee. Kaikkist kamalinta oli yrittää selittää niille lapsille miks lähen pois, ja saada ne ymmärtää ettei se oo mitenkään niitten vika. Onneks sullaki meni hyvin niitten lasten kaa, ne on kuitenki se pää syy tolle työlle, eikä ne voi mitään sille, kuin kamalii niitten vanhemmat on.
    Uskon, et myöhemmin pystyt kääntää ton kokemuksen sun vahvuudeks. Aattele mitä kaikkee oot oppinut ja mistä selvisit, vielä ihan yksin! Tohon ei joka likka pystyis. Hyvä juttu, et sul on siel nyt katto pään päällä ja ihmisii tukemassa. Pystyt rauhas miettii mitä halut tehä seuraavaks. Oon alkanu aattelee, et kaikel on joku tarkotus ja sil miks asiat menee miten menee. Sen ymmärtäminen vaa voi kestää jonku aikaa. Mitä ikinä päätätkin tehä ni se on varmast oikee ratkasu, koska hei, sun elämä sun päätös :). Such a clise but things will work out! Paljon voimahaleja täält maapallon toiselt puolelt<3 -saagge

    "The most important thing is to enjoy your life - to be happy- it`s all that matters." - Audrey Hepburn

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saaggeus <3
      Olet ihana! Ja aivan mahtava! Kiitos kannustavasta kommentista! :) <3 Olet aivan oikeassa!

      Poista
  9. Eikä, hirveesti tsemppiä sulle! Pystyn kyllä osittain samaistumaan sun tunteisiin. Siltä varalta, et haluat yhtään kuulla mun tarinaa, niin selitän sen nyt lyhykäisyydessään sulle.

    Saatoin toimia aikalailla tunteiden mukaan - kuten mulla yleensäkin on tapana toimia, tiedä sitten onko se hyvä - mutta päätin muutaman päivän jälkeen, etten kykene olemaan pienessä kaupungissa au pairina. Mulla oli todella yksinäinen olo, vaikka olin tutustunut yhteen toiseen au pairiin (joka kylläkin asui viereisessä kylässä). Ahdisti, etten voinut edes napata junaa Madridiin helposti, sillä juna-asemalle oli kilometrejä matkaa, kuten oli myös tämän pienen kaupungin keskustaan. Tilannetta pahenti se, että olin Madridin facebook-ryhmässä ja näin kaikki ne tapahtumat, joihin voisin olla osallistumassa ja eri maista olevat ihmiset, keihin voisin olla tutustumassa. Niinpä parin viikon jälkeen pakkasin kamppeet ja vaihdoin perheeseen Madridissa eikä kaduta. Mua pelotti niin paljon sanoa perheelle, etten halua olla heidän au pair. Mun kohdalla perhe oli tosin mukava, mutta se osittain teki siitä just vaikeaa, kun en olisi halunnut jättää heitä, vaan pelkästään kaupungin. Pelkäsin oikeasti, että minut vain passitettaisiin pois samana iltana ja mietin jo hostelleja sen varalle. No, onneksi ei sentään. Onneksi säkin saat olla siellä niin kauan, kunnes keksit mitä teet. Ja mitä tulee tuohon sun perheeseen, niin en varmaan voi edes kuvitella, kuinka kauhealta tuollainen on tuntunut!

    Mä vannon, että juuri tällaiset kokemukset kasvattavat eniten ulkomaille. Toivottavasti keksit, mitä haluat tehdä! Vaihtoehtojahan on hurja määrä, jos haluaa tehdä vaikka muita töitä. Tai sitten etsiä uuden au pair -perheen, sillä niitä on aina tarjolla, jos vain tuntuu siltä. Voimia kaikkeen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän sua aivan täysin! En itse ymmärtänyt aluksi kuinka vaikeaa se on yrittää sopeutua pieneen kylään. Vaikka itse en ole suurkaupunkien ystävä yleensä, niin kyllä se au pairina tuntuu paljon kotoisammalta kun on mahdollisuus tavata enemmän ihmisiä ja kokea enemmän erilaisia asioita.

      Kiitos :)

      Poista
  10. Moikka Helmi! En tiedä huomaatko uusia viestejä heti, mutta olen lueskellut juttujasi ja olisi kiva tietää miten matkan kävi? Tulitko Suomeen takaisin vai mitä tapahtui missä olet ja miten menee!:) kommentti tai pieni info postaus olisi kiva, mutta kävi miten kävi, paljon tsemppiä tulevaan, oot ihana ihminen. <3
    -Iina, Huittisista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Iina! Sattunut ja tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että olen pahoillani kun olen blogia näin kaltoin kohdellut! Mutta nyt tähän tulee muutos, tänään luvassa infopostaus, että missä mennään :)
      Ja kiitos paljon <3

      Poista