En ollut varma halusinko kertoa viime aikaisia tapahtumia jokaikiselle siellä ruutujen toisella puolella. Mutta monen viikon harkintojen jälkeen ajattelin, että haluan pysyä rehellisenä itselleni sekä muille. Yleensä ihmiset haluavat puhua vain niistä positiivista asioista elämissään, eikä kukaan halua tuntea itseään epäonnistujaksi. Mutta niinkuin otsikko sanoo - elämä ei mene aina niinkuin elokuvissa ja tässä on minun tarinani.
Tiedän, että moni (myös hyvin läheiset ihmiset elämässäni) epäili, että tulisin Irlannista takaisin Suomeen maitojunalla. Että minusta ei olisi tähän. Että minusta ei olisi au pairiksi. Tämän hetkinen tilanne on niin hasardi, niin outo, että en edes tiedä kuka oli oikeassa. Sen tiedän, että olen edelleen Irlannissa ja täältä en vähällä aio lähteä.
Kun ensimmäiset kuukaudet olivat vierähtäneet Kavanaghin perheen kanssa tunsin oloni petetyksi. Perhe oli hyvin kylmä, ei yhtään niin lämminhenkinen mihin olin tottunut Suomessa. Isä oli hyvin temperamenttinen ja usein huusi minulle ja kohteli minua kuin olisin yksi hänen 4-vuotiaistaan. Äiti taas vaikutti olevan hyvin tossun alla toistelemalla lauseita kuten "Yes, boss" miehelleen ja kun isä ärjähti joko lapsille, äidille tai minulle, äiti tuijotti hiljaa lattiaa. Suoraan sanottuna, mua pelotti joka päivä.
Lapsien kanssa oli ihanaa. Vaikka kulttuurishokki oli aika paha lapsien kasvattamisen suhteen, kuukauden jälkeen tunsin pärjääväni. Talo tuntui kodilta kun olin lapsien kanssa ja rakastin sitä tunnetta kun lapset juoksivat luokseni huutaen "Helmi! Helmi!" ja esittelivät piirroksiaan tai vain hyppäsivät syliin. Mutta kun perheen isä astui huoneeseen, kaikki kylmeni. Tuntui, että minun piti olla kokoajan varpaisillani. Jos lähtisin kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista pystyisin varmaan kirjoittamaan kirjan. Mutta summa summarum: talossa ahdisti ja halusin joka ilta lähteä pois joko sitten lenkille koiran kanssa tai oluelle muiden au pairien kanssa.
Mutta siinä se ongelma sitten olikin. Dinglessä ja lähiseuduilla oli vain kourallinen au paireja, jotka usein olivat vapaa-ajallani töissä tai sitten viihtyivät niin hyvin perheidensä kanssa tai omissa oloissaan etteivät he usein tahtoneet mennä mihinkään. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Puhuin useamman kaverin ja toisien au pairien kanssa tilanteestani ja olen hyvin kiitollinen heidän tuestaan ja ohjeistaan. Tein luultavimmin silti väärän päätöksen.
Ainoat ongelmat eivät olleet isä ja hiljainen Dingle, vaan myös epäoikeudenmukaisuus perheen sisällä. Aluksi luvattiin, että ovat hyvin reiluja ja au pair tuntee olonsa perheenjäseneksi, mutta ei. Eivät olleet, enkä tuntenut. Useimmiten kohtelivat minua kuin olisin vain työntekijä tai orja. Jos pyysin palvelusta, äiti sanoi empien, että "kyllä kai se käy", johon perheen isä päätti puuttua huutamalla "kävele, pyöräile tai ota taksi".
Tunsin perheen isän jo niin hyvin, että minua pelotti ajatus siitä mitä tapahtuisi kun kertoisin perheelle, että en halua enää olla heidän au pairinsa. Päätin jo aiemmin, että aion sanoa heille vain, että Dingle on liian pieni minulle ja että haluan isompaan kaupunkiin kuten Corkkiin. En halunnut loukata heidän tunteitaan, mutta myös halusin pysyä hyvissä väleissä jos tarve tulisi saada suosituksia muihin perheisiin. Joten viime viikon keskiviikkona pyysin perheen äitiä juttelemaan kanssani kahdestaan olohuoneeseen ja kerroin, että olen liian yksinäinen Dinglessä ja haluan etsiä uuden perheen. Kerroin myös hänelle, että tein jo AuPairWorldiin uuden profiilin, mutta en ole tehnyt mitään sopimuksia vielä muiden perheiden kanssa, koska en halunnut toimia heidän selkiensä takana. Perheen äiti oli hyvin ymmärtäväinen, mutta tietenkin myös surullinen ja ahdistunut, koska nyt heidän täytyi aloittaa uuden au pairin etsiminen.
Seuraavana päivänä perheen isä ei sanonut sanaakaan mulle (paitsi illalla kun lapset olivat nukkumassa ja hän päätti hyökätä mun kimppuuni haukkumalla mut aivan pystyyn kuinka paska ihminen oon) ja seuraavat päivät sen jälkeen hänen suustaan ei tullut yhtään pyyntöä tai kiitosta. Pelkästään kiroilua ja käskyjä. Tuolloin tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen sanoessani, että en halua enää olla osa heidän perhettään. Eivät tainneet ymmärtää, että mäkin olen ihminen. Mullakin on tunteet.
Viime viikon perjantaina lähdin Killarneyhin ja sunnuntaina jatkoin Corkkiin, koska tämä viikko oli minulle luvattu lomaviikoksi. Olimme puhuneet perheen äidin kanssa, että olisin heillä vielä ehkä marras-joulukuuhun, kunhan he ensin löytäisivät uuden au pairin ja minä uuden perheen. Kumpikaan ei jättäisi toista pulaan. Mutta kuinka ollakkaan, sain heiltä SÄHKÖPOSTIN viime maanantaina, jossa he kiittivät minua ajastani heidän perheessään ja käskivät tulemaan hakemaan tavarani Dinglestä torstaihin mennessä, koska ovat löytäneet uuden au pairin. (Tietona, että Corkista Dingleen on jo pelkästään autolla kolmen tunnin matka.) Kaiken maailman sähläyksien jälkeen sain kun sainkin tavarani tänne Corkkiin tänään, mutta tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan.
Olen erittäin kiitollinen tällä hetkellä sillä mulla on katto pään päällä siihen asti kunnes löydän suuntani. Oli se sitten uusi perhe, uusi työpaikka tai matka takaisin Suomeen. Olen kiitollinen, että irlantilaiset ovat suurimmaksi osaksi välittäviä ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät jätä hukassa olevaa suomalaista tyttöä pulaan. Ja sen tiedän, että tän piti olla mun vuoteni lempimaassani, enkä helpolla aio sitä hylätä!
